Tiedolla kohti älykästä sopeutumista – kuntien ja seutujen resilienssiä vahvistamassa

Kaikki kunnat sopeutuvat, mutta mikä tekee sopeutumisesta älykästä?

Petri Kahila
tutkimusjohtaja, Karjalan tutkimuslaitos, Itä-Suomen yliopisto

Älykäs sopeutuminen on saanut tuulta siipiensä alle suomalaisessa keskustelussa väestöään menettävien kuntien ongelmista. Kunnissa eri hallinnonaloilla ja toimijoilla voi olla erilaisia näkemyksiä ja tulkintoja siitä, miten väestön vähenemiseen tulisi vastata. Erilaisten tulkintojen yhteensovittamisessa älykäs sopeutuminen on uusi ja yhdistävä ajattelutapa, jossa keskeistä on sopeutuminen ja uudistuminen. (Kahila ym. 2022).

Väestöään menettäviä kuntia tarkastellessa pitää huomioida, että kolikolla on kaksi puolta. Yksiulotteinen väestön väheneminen voi johtua joko muuttoliikkeestä tai luonnollisesta muutoksesta (tai molemmista). Moniulotteiseksi väestön väheneminen muuttuu, kun siinä otetaan huomioon väestömuutosten lisäksi talous ja elämänlaatu. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että poliittisessa kontekstissa emme voi erottaa väestöprosessia laajemmista sitä ohjaavista sosioekonomisista prosesseista.

Yhtäältä väestön väheneminen nähdään ongelmana, joka pitäisi ratkaista ensisijaisesti talouden kasvun ja kehityksen keinoin sekä houkuttelemalla alueelle uusia asukkaita. Toisaalta se ymmärretään niin, että tilanteeseen tulisi sopeutua vähentämällä esimerkiksi julkisia palveluja ja infrastruktuuria, jotta se vastaisi vähenevän väestön tarpeita säilyttäen sekä sosiaalisen tasa-arvon että takaamalla hyvän elämän. (Syssner 2016; Peters ym. 2018.)

Vaikka yksiulotteisen ja moniulotteisen väestön vähenemisen lopputulos on samansuuntainen kaikilla väestöltään supistuvissa kunnissa, täytyy kuitenkin pitää mielessä, että ilmiötä selittävät pitkät ja lyhyet kehityslinjat vaihtelevat huomattavasti eri kunnissa. Tämä korostaa paikkakuntakohtaisten poliittisten ratkaisujen merkitystä, joissa otetaan huomioon paikalliset tekijät ja prosessit.

Tietyn toimintatavan tai politiikan muuttumisen taustalla voidaan ajatella olevan muutokseen sopeutuminen tai uudistaminen, joista ensimmäinen viittaa muuttuneisiin olosuhteisiin vastaamiseen lyhyen aikavälin tavoitteilla ja toiminnalla ja jälkimmäinen pitkän aikavälin tavoitteelliseen toimintojen kehittämiseen. Molemmissa tapauksissa tärkeää on tieto ja sen käyttö. Tämä osoittaa tietämyksen ja tiedon merkityksen, mikä puolestaan pakottaa poliittiset päättäjät löytämään uusia tapoja käsitellä väestönmuutokseen liittyviä prosesseja.

Omenat, appelsiinit ja kolmiot – Monipaikkaisuuden epistemologia ja ontologia

Kimmo Lapintie
yhdyskuntasuunnittelun professori emeritus, Aalto-yliopisto

Viimeaikaisesta kiinnostuksesta huolimatta monipaikkaisuutta voidaan yhä perustellusti pitää tutkimuksen ja suunnittelun sokeana pisteenä – ei siksi, että sen osa-alueita kuten loma-asuntoja, työasuntoja tai etätyötä ei olisi tutkittu, vaan siksi, että sen tutkimukselle asettamat käsitteelliset haasteet on yleensä sivuutettu. Ne liittyvät paitsi totuttujen kategorioiden kuten vakinaisten asuntojen, väliaikaisten asuntojen, kesämökkien, kausiasuntojen, kakkosasuntojen tai työasuntojen merkityksen murenemiseen – jotain, jonka olisi voinut huomata jo ennen monipaikkaisuuden nousemista tutkimusteemaksi – myös ontologisiin ja epistemologisiin ongelmiin. Monipaikkaisuus kyseenalaistaa erityisesti totutun ja usein kyseenalaistamattoman tilastotiedon soveltuvuuden jatkuvassa liikkeessä olevien ihmisten kuvaukseen ja heitä varten tarkoitettujen ympäristöjen suunnitteluun.

Tässä esitelmässä pyrin ensiksikin purkamaan arkikielen ja myös tutkimuksen käyttämiä dikotomioita, jotka eivät kykene tavoittamaan monipaikkaisuutta ilmiönä. Toiseksi pyrin hahmottamaan monipaikkaisuutta koskevan tiedon kohdistumista toisaalta korporeaalisiin mieli/ruumiisiin, toisaalta tilastollisesti rakennettuihin ei-fyysisiin olentoihin. Haasteet näiden ontologioiden yhdistämisessä eivät ole vähäisiä: omenia ja appelsiineja voidaan vielä verrata ja laskea yhteen fyysisinä kappaleina, mutta jos lasketaan mukaan abstraktit oliot, ollaankin vaikeuksissa. Jos lasket yhteen kaksi omenaa ja kaksi appelsiinia, kuinka monta kolmiota saat?

Tiedolla kohti parempia ratkaisuja väkiluvultaan pienenevissä kunnissa

Janne Oittinen
väitöskirjatutkija, Aalto-yliopisto, Rakennetun ympäristön laitos

Väkiluvun väheneminen on monessa suomalaisessa kunnassa yleinen kehityksen suunta. Tilastokeskuksen uusimman ennusteen mukaan Suomen väkiluku kääntyy laskuun noin vuonna 2034. Vuodesta 2015 vuoteen 2020 noin 80 prosenttia Suomen kunnista menetti asukkaita ja voidaankin todeta, että väkiluvun väheneminen on hyvin yleistä alle 40000 asukkaan kunnissa Suomessa. Väkiluvun väheneminen on monille kunnille vieläkin tabu, ja se voidaan nähdä kehityksen suuntana, johon ei yleisesti haluta mennä.

Maankäytölliset ratkaisut ovat kasvuun suuntautuneita. Kasvu onkin elinehto kunnille, mutta kunnilla ei ole selvää käsitystä mitä kasvun tavoittelu tulee kustantamaan kunnille. Hakiessa kasvua kunnat laajentavat olemassa olevia verkostojaan ja lisäävät samalla ylläpidon vaatimia kustannuksia. Väkiluvun vähetessä myös asumisen tiiveys heikentyy. Kunnat saattavat houkutella uusia asukkaita käytännössä ilmaisilla tonteilla ja yrityksille kaavoitetaan hektisen nopeasti tontteja. Verotulojen vähetessä kunnilla on itseään vahvistava systemaattinen prosessi, joka ajaa kuntien taloutta entistä heikompaan tilanteeseen. Kunnat heikentävät kykyään sietää muutoksia ja luovat ympäristön, jossa pienikin muutos voi aiheuttaa merkittäviä seurauksia.

Väkiluvultaan pienenevissä kunnissa pitäisi ymmärtää maankäytön suunnittelun aiheuttamien tulevien kulujen merkitys jo suunniteltaessa uusia alueita, joilla pyritään kasvuun. Samalla olisi ymmärrettävä, mikä olisi järkevämpi kehityskulku kunnalle ja miten jo olemassa olevat alueet ovat muuttumassa väkiluvun vähetessä. Tieto on merkittävässä asemassa tässä kehityksessä, ja väkiluvultaan pienenevien kuntien strategisessa johtamisessa pitäisi yhtenä maankäytön suunnittelun elementtinä olla tieto, jolla ohjataan maankäytön kehitystä kohti järkeviä ja kestäviä ratkaisuja. Hektisten ratkaisujen sijaan pitäisi tehdä järkeviä, pitkälle tähtääviä ratkaisuja, joiden vaikutukset pystytään ennakoimaan.

Tutkimuksessa tarkastellaan joukko väkiluvultaan pieneneviä kuntia. Kuntia tarkastellaan paikkatietoaineistojen avulla, joissa tutkitaan asemakaavoitettujen alueiden ja taajama-alueiden laajentumista. Samalla tutkitaan kuntien strategioita, väestösuunnitteita, kaavaselostuksia ja muita asiakirjoja, joiden avulla pyritään ymmärtämään syitä kuntien pinta-alan laajenemiselle väkiluvun pienentyessä.

Jatkuva asukkaiden kokemustiedon kerääminen työkaluna asukaskokemuksen kehittämisessä Tampereen kaupunkiseudulla

Antti Lippo
Tampereen kaupunkiseutu
Kati-Jasmin Kosonen
MAL-verkosto, Tampereen kaupunkiseutu

Kasvavien kaupunkiseutujen yhdyskuntarakenteen kehittäminen kestävää hyvinvointia, elinvoimaa, ympäristön tilaa ja väestömuutokset huomioiden vaatii yhteistä näkemystä tavoitetasosta kaikissa suunnittelun ja toteuttamisen vaiheissa. Kaupunkiseutujen kasvua ohjataan useimmiten seudullisten ei- lakisääteisten sopimusten, strategioiden sekä yhteisten maankäyttösuunnitelmien, rakennemallien ja – suunnitelmien (RASU) ja seudullisten kehityskuvien kautta. Näihin liittyy monenlaisia tieto- ja esitystarpeita. Toimintaympäristön monimutkaistuessa ja seuduilla ratkaistavien asioiden lisääntyessä myös tarve seudulliseen politiikkaan ja vuoropuheluun on kasvanut. Yhä useampi seudullinen suunnitteluteema koskettaa asukkaita, väestöryhmiä ja elinkeinoelämä suoraan.

Kaupunkiseutusuunnitelun uudet mallit – hankkeen puitteissa kerätty vertaistieto osoittaa vaihtelua seutujen maankäytön suunnittelun osallistamistamiskäytännöissä. Tampereen kaupunkiseutu on yksi uusien osallistavien käytäntöjen kokeilijoista. Kaupunkiseudulla on viimeisimmän MAL-sopimuskierroksen, vasta hyväksytyn Seutustrategian sekä Rakennesuunnitelman päivitystyön tueksi ryhdytty aktiivisesti keräämään asukaskokemustietoa ja avattu seutusuunnitteluprosesseja asukkaiden suuntaan.

Viimeisen kahden vuoden aikana on kokeiltu ja toteutettu mm.:

• yhteensä lähes 10 000 vastaajaa keränneet asukas- ja poismuuttajakyselyt,
• 400 osallistunutta keränneet puhutut dialogit pienryhmissä, missä kerättiin kokemuksia seudunliikennejärjestelmän nykytilasta ja ajatuksia sen kehittämisestä tulevaisuudessa
• asukasraati, jonka jäsenet osallistuivat sparraajina eri tilaisuuksissa seutustrategian valmisteluun,
• pysyvä ja jatkuvasti kasvatettava osallistumisesta kiinnostuneiden asukkaiden rekisteri, johonensimmäisen toimintavuoden aikana on liittynyt lähes 2000 asukasta ja jotka saavat säännöllisesti tietoa osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksista.

Kaupunkiseudun kokeilut ja hankkeet asukaskokemusta keräten ovat auttaneet tarkentamaan kuvaa toimintaympäristöstä ja tekemään strategisia valintoja paremmilla tiedoilla. Asukkailta kerätyn kokemustiedon kautta on saatu mm seuraavia huomioita: n. puolet vastaajista haluaa osallistua aktiivisesti kokemustiedon kerryttämiseen ja osallistavaan suunnitteluun. Eri sukupolvia yhdistäviä tekijöitä ovat mm. lähiluonto ja lähijunan toteuttaminen. Kerätty numeerinen ja laadullinen asukaskokemustieto täydentää seudun asiantuntija- ja tilastotietoa. Kehitetyt toimintamallit osoittavat, että asukasosallisuutta voidaan monipuolisesti edistää kustannustehokkailla menetelmillä. Kaupunkiseutu on valmistautunut uudenlaisella suunnitteluotteella seudullisen suunnittelun politiikkatason nousuun tulevia sopimus- ja maankäytön lakihankkeita silmällä pitäen. Esitelmässämme avaamme seudun käyttämiä menetelmiä ja tuloksia.

Esitelmä pohjautuu Tampereen kaupunkiseudun osallistavaan seutusuunnitteluotteeseen sekä MAL- verkoston, ympäristöministeriön ja Kuntaliiton Kaupunkiseutusuunnittelun uudet mallit eli KAUPSU-hankkeen tuloksiin (KAUPSU raportit on julkaistu Kuntaliiton julkaisusarjassa helmikuussa 2023).

Tiedon analyyttisestä sisällöstä suunnittelun synteettisiin elementteihin: Tapaus lähiöt

Mari Vaattovaara
kaupunkimaantieteen professori, Helsingin yliopisto
Anssi Joutsiniemi
kaupunkikehityksen ja -mallintamisen professori, Aalto-yliopisto

Lähiöiden kehittämisen ja kaavoituksen ihanteet ovat Suomessa keskittyneet rakennusten ja yhdyskuntarakentamisen tuotannollisiin lähtökohtiin. Ne sopivat huonosti tutkimuksessamme havaittujen väestö- ja palvelurakenteen muutosten, asukkaiden kokemusten ja arjen paikkojen kehittämisen tarpeisiin. Yhtä huonosti ne sopivat kansainvälisistä kaupungistumisen ihanteista johdettuihin urbanismin tavoitteisiin. Alkuperäisen lähiösuunnittelun sosiaalinen sisältö on jäänyt toisarvoiseksi ja tullut korvatuksi institutionaalisilla, siiloutuneilla tavoitteilla. Osoitamme, että kansainvälisten suunnittelumallien siirtyminen suomalaiseen kaavoitukseen on ollut valikoivaa ja osittaista, niin suomalaisen lähiökonseptin syntyaikoina kuin sen tuoreemmassa jatkokehittelyssä. Esittelemme työssämme Re:Urbia-tutkimushankkeemme keskeisiä havaintoja ja rakennamme niiden pohjalta elementtejä tulevan Lähiö 2.0 suunnittelun lähtökohdiksi.