Arkkitehtuuri, kansalaisyhteiskunta ja poliittinen vaikuttaminen

Yhteiskunnallinen kamppailu ja arkkitehtuuri – muutosvoimaa etsimässä

Pijatta Heinonen

Väitöskirjassani tutkin arkkitehtuurin luonnetta niin ideologisesti kuin poliittisesti nyky-yhteiskunnasta poikkeavissa puitteissa: Tutkin sitä arkkitehtuuria, mitä autonomiset yhteiskunnalliset liikkeet muodostavat. Valitsin tutkimuskohteiksi paikkoja, jotka voidaan määritellä autonomisiksi geografoiksi: Paikkoja, joissa mainitut liikkeet pyrkivät rakentamaan horisontaalisia, osallistavia ja ei-kapitalistisia yhteiskunnallisen järjestäytymisen muotoja. Määritelmän sisällä keskityin paikkoihin, joissa ihmiset rakentavat elinympäristönsä itse, ilman yhteiskunnan instituutioiden (kuten rakennusvalvonnan) väliintuloa. Tutkimuskysymykseni olivat: Mikä on arkkitehtuurisuunnittelun päätöksenteon luonne, ja, mitkä piirteet luonnehtivat toteutettua arkkitehtuuria? Keräsin aineistoa yli puolen vuoden aikajaksolla, kolmesta eri paikasta Keski-Euroopassa. Menetelminä käytin osallistuvaa havainnointia, piirtämistä, kartoitusta, sekä tarkentavia haastatteluja. Aineisto-otannan valintaan ja aineiston analyysiin sovelsin ankkuroidun tutkimuksen menetelmiä.

Tutkimuskohteissa moni arkkitehtuurin luonnetta määrittävä käytäntö ja periaate toteutuu poikkeavalla tavalla. Ensinnäkin tilasuunnitteluun sovelletaan horisontaalisen päätöksenteon malleja, jolloin yksilöillä on suora, välitön vaikutusmahdollisuus siihen, kuinka heidän elinympäristönsä rakentuu. Toiseksi, käsitykset esimerkiksi arkkitehtuurin muokkautuvuudesta, tilan tai tilasuunnitelmien omistuksesta (yksityisomistuksen purkamisesta), sekä yhteiskunnallisten ja ammatillisten jakolinjojen luonteesta, tukevat yksilöiden vaikutusmahdollisuuksia. Näin ollen liikkeiden poliittista toimintaa kuvaava ei-edustuksellisuus muokkaa myös arkkitehtuurin luonnetta, ja purkaa rakennettuun ympäristöön sisäänkirjoitettua valtaa. Tutkimuskohteissa arkkitehtuuri on jokaisen saavutettavissa oleva keino, jolla yhteiskunnallis-tilallisia toimintoja ja merkityksiä voidaan muokata omista, moninaisista lähtökohdista käsin.

Sosiaalisen kontrollin ja paikallisidentiteetin tilat – poliisin ja median tuottamat representaatiot jalkapallokatsomoista ja -stadioneista Firenzessä, Napolissa ja Triestessä vuosina 1929-1943

Joonas Kananen

Väitöskirjani käsittelee jalkapallokatsomoita ja -stadioneita Firenzessä, Napolissa ja Triestessä vuosina 1929-1943 sekä niiden ilmentämiä paikallisia merkityksiä. Tutkittavat stadionit rakennettiin fasistihallinnon aikana 1930-luvun taitteessa ja niitä, kuten jalkapalloa muutenkin, hyödynnettiin hallinnon propagandassa, etenkin Italiassa järjestettyjen vuoden 1934 MM-kisojen aikana. Samalla lajin kannattajakulttuuri kytkeytyi jo varhain paikallistunteeseen, jota fuusioiden myötä perustetut edustusjoukkueet (tutkittavilla stadioneilla kotiotteluita pelasivat AC Fiorentina, AC Napoli ja US Triestina) keskittivät entisestään. Tutkimukseni keskittyy Henri Lefebvren tilallisuus-ajattelun kautta siihen, millaisia ilmauksia paikallinen ja alueellinen identiteetti saivat stadiontiloissa.

Kannattajakulttuuri ei ollut ainoa piirre jalkapallossa, jossa äärinationalistisen fasismin piti tehdä kompromissejä. Italiassa jo entuudestaan vaikuttaneiden vahvojen alueellisten traditioiden ohella myös lajin ammattilaistumiskehitys sekä sitä seurannut varhainen kaupallistuminen, joka osaltaan ajoi kohti monumentaalista arkkitehtuuria, asettuivat vastakkain hallinnon äärikansallisten ja tasapuolistavien pyrkimysten kanssa.

Porvarien Sato ja sosialistien Haka – ja niiden vaihtoehdot – Yleishyödylliset rakennuttajat aluerakentamisen alussa

Mikko Laaksonen

Suomen suurimmat yleishyödylliset rakentajat 1940-luvulta 1980-luvulle olivat Haka ja Sato – liikkeet. Molemmat olivat verkostomaisesti eri alueilla toimivia yleishyödyllisiä rakennuttajia, joiden suhteellisesti vahvimmat toimijat olivat Helsingin seudulla. Hakan toiminta alkoi Olympiakylän rakentamisesta, ja Saton ensimmäiset talot rakennettiin Käpylään Mäkelänkadulle. Hakalla oli vahvat yhteydet edistykselliseen eli sosialistiseen osuustoimintaliikkeeseen ja Sato perustettiin sen porvarilliseksi vastineeksi. Hakan asuntoja suunnitteli Kulutusosuuskuntien Keskusliiton arkkitehtiosasto ja Satossa oma arkkitehtiosasto.

Hakan toteuttamassa osassa Helsingin Roihuvuorta, jonka suunnitteli Esko Korhonen, toteutettiin sarjarakentamista ja innovatiivisia asuntopohjia. Ilmeisesti ensimmäinen aluerakennussopimussalue oli Saton oman arkkitehtiosaston suunnitelmien mukaan toteuttama Pohjois-Haaga III-alue. Sato ja Haka toteuttivat yhdessä Helsingin Pihlajamäen, jonka Saton alueen suunnitteli Lauri Silvennoinen ja Hakan alueen Esko Korhonen.  Hakan toiminnassa useita mielenkiintoisa asuntoryhmiä esimerkiksi Keravalle ja Tampereella suunnitteli arkkitehti Aino Virpi Maamies. Onko näiden kohteiden välillä aatteellisesta taustasta kumpuavia eroja – vai ei?

Aluerakentamisessa oli myös muita toimijaryhmiä. Koska Turussa sodan jälkeen vahvin vasemmistopuolue oli SKDL ja porvaripuolue Kansanpuolue, kaupungin yleishyödyllinen rakennuttaja Taso ei liittynyt Hakan tai Saton leiriin. Tason ensimmäisiä aluekohteita suunnittelivat arkkitehdit Viljo Laitsalmi ja Osmo Salokannel. Haka ei toiminut Turussa ja Turun Sato jopa suljettiin Turun aluerakentamisesta, jolloin se rakensi ensimmäiset lähiönsä Kaarinaan. Helsingin seudulla merkittävä haastaja oli Asuntosäästäjät, joka rakensi Touko Nerosen suunnittelemia kunnianhimoisia rakennuksia esimerkiksi Myllypuron ja Vuosaaren alueille.

Esitys perustuu Arjen rakentamista Turussa (2017), Turun lähiöt (2021) sekä Arava-arkkitehtuuria 1949-1966 (tulossa 2023) kirjoihin sekä käynnistyvään väitöskirjahankkeeseeni Asuntoarkkitehtuurin kehitys Suomessa funktionalismista modernismin kritiikkiin – 1920-luvulta 1980-luvulle.

Arkkitehtuuriteemat vammaisjärjestö Kynnys ry:n toiminnassa 1973–1982

Marja Rautaharju

Vammaisjärjestö Kynnys ry perustettiin Helsingin yliopistossa 1973, samana vuonna kuin ensimmäinen esteettömyyttä ohjaava lainsäädäntö astui voimaan Suomessa. Tutkimukseni tarkastelee Kynnys ry:n toiminnassa esiintyneitä arkkitehtuuriteemoja järjestön kymmenen ensimmäisen toimintavuoden aikana 1973–1982. Rakennetun ympäristön esteettömyys oli varhaiselle vammaisliikkeelle tärkeä ihmisoikeuskysymys.

Luen Kynnys ry:n pöytäkirjoja, toimintakertomuksia ja järjestölehteä arkkitehtuurihistoriallisina lähteinä ja vammaisliikkeen arkkitehtuurikäsityksien representaatioina, jotka ovat sidoksissa esteettömyyslainsäädännön kehitykseen. Tutkimukseni teoreettisena tulkintakehyksenä toimii Elisabeth Guffeyn ja Bess Williamsonin kehittämä vammaisuuden suunnittelulähtöinen malli (design model of disability), joka tarkastelee materiaalisen ympäristön suunnittelua vammaisuutta määrittelevänä ja tuottavana mekanismina. Vuosina 1973–1982 Kynnys ry muun muassa koulutti arkkitehtiopiskelijoita, julkaisi esteettömyystietoa, seurasi ja kommentoi kehittyvää esteettömyyslainsäädäntöä ja rakennushankkeita, teki kanteluita julkisista rakennuksista, osallistui yliopistojen tilakehitykseen sekä tiedotti laajaa yleisöä esteettömyyteen liittyvistä kysymyksistä. 

Arkkitehti, vammaisaktivisti ja esteettömyysasiantuntija Maija Könkkölä (1947–2012) toimi Kynnyksen hallituksen jäsenenä vuosina 1974–1994. Esitelmä on osa väitöstutkimustani, joka käsittelee arkkitehtuurin ja vammaisliikkeen rajapinnan historian lisäksi Könkkölän elämäntyötä ja esteettömyyden historiaa.

Images as drivers of urban development: Case Tampere Deck

Markus Laine, Salla Jokela, Helena Leino & Elina Alatalo

Lately policy documents have had enrichment of images, digital renderings and symbols, while videos tell persuasive stories about cities, urban development and possible futures. Also planning scholars have started to acknowledge the importance of powerful “spatial imaginaries” used in planning. Spatial imaginaries represent persuasive visualised ideas that convey a political message about development. They are often simplified, deliberately vague and selective in representing reality to steer and mobilise attention. Visualisations need to be studied within their actual uses, connected to particular social contexts, locations and practices. We are particularly interested about attractive visualisations that are used to sway public opinion in urban development projects.

Tampere is among the fastest growing cities in Finland.  The latest manifestation of the city’s urban infill development is the ‘Tampere Deck’ plan: a mixed-use development area constructed on a deck above the railway tracks in the Tampere city centre. The idea originated from a politically powerful ice hockey enthusiast and private investor and was highly controversial. However, the project really took off when a construction company decided to hire the star architect Daniel Libeskind from New York to design the ‘Tampere Deck’. Studio Libeskind gave the project a visual spin unforeseen in the Finnish planning and spatial development context. These architectural imaginings connected Tampere to global city development trends, bridging existing realities and envisioned futures, and were crucial to bend key players behind the plan and steered the public discussion into more favourable mode.