Arvot ja kestävyys rakennetussa kulttuuriympäristössä
Rakennettu ympäristö kaupunkimaisemana
Pia Olsson, Terhi Ainiala & Milla Juhonen, Helsingin yliopisto
Maisema luo puitteet ihmisten ymmärrykselle paikasta ja yhteisöstä (Stewart & Strathern 2003). Maisemalla on sekä sosiaalinen että kulttuurinen ulottuvuus (Schama 1995), joka rakentaa ja rakentuu osaltaan ihmisen ja paikan kerrostuneelle suhteelle: vasta inhimillinen ymmärrys muodoista saa materiaalisen ympäristön muodostumaan maisemaksi. Kaupungeissa osa tätä maisemaa on rakennettu kulttuuriympäristö mutta myös kaupunkiluonto ja niiden muodostama kokonaisuus. Kaupunkilaisen näkökulmasta rakennetun ympäristön pysyvyys ja kerroksisuus tuottavat kaupungeille tunnusomaista tunnelmaa, mutta rakennettu ympäristö saattaa myös tuhota itselle tärkeän maiseman. Tällöin kysymys on paitsi yksittäisistä rakennuksista myös näiden muodostamasta kokonaisvaltaisesta esteettisestä kokemuksesta.
Esitelmässämme tarkastelemme Suomen kaupunkitutkimuksen seuran Voiman paikka -hankkeen aineiston valossa kaupunkilaisten suhdetta rakennettuun ympäristöön keskittyen maiseman ja näköalan merkityksiin. Haastattelu- ja kyselylomakeaineistossamme kaupunkilaiset kuvaavat paikkoja, jotka he kokevat omassa arjessaan voimaannuttavina. Toisinaan kyseessä on selkeästi nimettävä ja rajattava paikka, mutta usein voimaannuttavaa paikkaa kuvataan yleisemmin tiettyjä ominaisuuksia sisältävinä maisemina. Yhdistämme työssämme kansatieteen ja nimistöntutkimuksen menetelmiä ja näkökulmia. Esityksessämme kohdennamme huomion siihen, miten kaupunkilaiset arvottavat kaupunkimaisemaa ja sen eri elementtejä sekä minkälaisia kulttuuriympäristön jatkuvuuteen liittyviä merkityksiä voiman paikkojen kuvaukset sisältävät.
Nallibaana, Oulu
Minna Koukkula
Oulun kaupungissa rakennettaan vuosittain pyöräilyn pääreittejä baanoiksi. Baana tarkoittaa lähtökohtaisesti 6,6 metriä leveää pyöräilyn ja kävelyn väylää, joita rakennetaan sellaisille osuuksille, joissa pyöräilijöiden ja kävelijöiden määrät ovat suuria. Baanojen rakentaminen perustuu Baanaverkkosuunnitelma 2030 -strategiseen suunnitelmaan, jonka yhdyskuntalautakunta on hyväksynyt joulukuussa 2019. Baanojen suunnittelun mitoitusta ohjaa Väyläviraston pyöräliikenteen suunnitteluohje (2020), sekä Oulun kaupungin omat suunnitteluperiaatteet, joiden olemme huomanneet maastossa toimivan (esim. hulevesien hallinnan takia).
Oulun kaupungin baanaverkkosuunnitelmassa esitetty useita baanoja, joissa mennään herkkien alueiden läpi (esim. RKY-alueita). Yksi tallainen kohde on ollut työn alla viimeisen puolen vuoden aikana, Nallibaanan yleissuunnitelma. Nallibaana menee Oulun torirannasta Pikisaaren läpi Nallikariin. Yhteys on yksi vilkkaimmista Oulun kesäajan yhteyksistä ja täksi yhteysväli on aikanaan nostettu kehitettäväksi väyläksi Baanaverkkosuunnitelmassa. Väylällä on laskettu vuositasolla olevan yli 500 000 pyöräilijää ja 400 000 jalankulkijaa. Vilkkaan väylän pyöräilijöiden ja kävelijöiden määrät tulevat tulevaisuudessa vielä kasvamaan kun Hietasaaren alueen maankäyttö kehittyy (esim. asuntomessualueet 2025). Suunnittelualueella on paljon kulttuuri- ja luontoarvoja mm. suojeltu Pikisaaren suojeltu miljöö. Tulisin mielelläni kertomaan, kuinka meillä suunnittelutyö on edennyt ja kuinka olemme konkreettisesti yhteensovittaneet tähän mennessä kulttuuriympäristön arvoja ja tulevaisuuden liikennetarpeita toisiinsa.
Amuri, tuhoutumassa vai kehittymässä?
Altti Moisala, kaavoitusarkkitehti, Tampereen kaupunki
Amurin kaupunginosa on tunnettu osa suomalaisen kaupunkikehittämisen historiaa. 1800-luvulta alkaen työväen asuinalueeksi rakennettu puukaupunginosa saneerattiin eli purettiin kaupunkisuunnittelun oppi-isän Otto-Iivari Meurmanin kehotuksesta 1960-luvulta alkaen, ja tilalle syntyi lähiömäinen kerrostaloalue. Saneeraus täytti tavoitteensa: alueen asumisen laatu, erityisesti väljyys parani ja alueelle saatiin aikansa kaupunkisuunnittelun ideaalia noudattava vehreä ja avara keuhkokaavioratkaisu. Jo aikalaiskritiikki havaitsi, että saneerauksen yhteydessä tuhoutui kulttuurihistoriallisia arvoja: alueen sosiaaliset rakenteet ja rakennushistoria pyyhittiin miltei kokonaan pois.
Nyt tuolloin rakennettuja betonielementtitaloja ei pidetä arvossa ja alueen väljyys hahmottuu kaupunkitilallisena epämääräisyytenä ja tehottomuutena. Kaupungin keskustan läheisyys odottaisi suurempaa asukasmäärää. Tampereen kaupunki on keskustan strategisessa osayleiskaavassa linjannut, että alueella on mahdollista merkittäväkin uudistaminen. Ensimmäistä uudistamiseen tähtäävää asemakaavaa on valmisteltu nyt pari vuotta, ja hankkeen aikana on selvitetty muun muassa alueen kulttuurihistoriallisia arvoja ja kehittämisvaihtoehtoja. Mitä alueessa on jäljellä 1800-luvulta ja mitä ominaisuuksia on syntynyt 1960-luvun uudistuksessa? Mitä alueen uudistuksessa voisi jäädä jäljelle sen nykyisistä piirteistä, ja onko jotain, mikä olisi välttämätöntä säilyttää?
Esitelmässä kuvataan suunnitteluprosessin aikana tehtyjä havaintoja alueen historiallisista ja potentiaalisista muutoksista ja uudistusprosessissa vaikuttavista tekijöistä ja arvoista. Tavoitteet tiivistää kaupunkia, säilyttää alueen kulttuurihistorialliset ja ekologiset arvot ja rakennustaloudellinen yhtälö saattavat olla sovittamattomassa ristiriidassa. Aluetta ja sen uudistamisen vaikutuksia tarkastellaan niin kulttuurihistoriallisista, ekologisista kuin taloudellisistakin näkökulmista. Myös tarkastelussa, arvottamisessa, voi tapahtua vastaavia murroksia kuin tarkastelukohteessa.
Esteettiset arvot ikääntyvässä rakennuskannassa
Päivi Leinonen, Väitöskirjatutkija, Etnologia, Turun yliopisto
Esitelmässä käsittelen rakennetun ympäristön esteettisiä arvoja kestävyyden näkökulmasta. väitöskirjatutkimukseni käsittelee 1960–1970-lukujen lähiömaiseman estetiikkaa, ja esitelmän painopiste on olemassa olevan rakennuskannan kestävyydessä.
Ensinnäkin selvitän, mitä esteettisillä arvoilla tarkoitetaan; yleisesti ymmärrettynä kauneutta, joka jo sinällään on vaikeasti määriteltävissä. Lisäksi esteettinen kokeminen on laajempi ja monimutkaisempi käsite. Esteettisessä kokemuksessa on eroteltavissa pintataso ja syvätaso. Edellinen tarkoittaa yleistä miellyttävyyden arviointia, arkkitehtuurin kohdalla yleensä visuaalisuutta painottaen. Esteettinen kokemus muodostuu kuitenkin moniaistisesti ja lisäksi siihen kietoutuu henkilön oma historia muistoineen, mielikuvineen ja tunteineen. Tällöin puhutaan syvemmän tason esteettisestä kokemuksesta. Syvätason kokemus voi olla usein tiedostamatonta.
Esittelen rakennetun ympäristön esteettisiä ulottuvuuksia oman tutkimusaineistoni kautta. Aineisto koostuu 1960–1970-luvuilla rakennetuissa lähiöissä otetuista valokuvista ja valokuvien avulla tehdyistä haastatteluista.
Toiseksi käsittelen kestävyyden eri osa-alueita rakennetussa ympäristössä. Kestävyyteen liittyy materiaalien hiilijalanjälki materiaalien valmistuksesta alkaen. Pitkäikäiset materiaalit tuottavat siten elinkaareensa suhteutettuna vähemmän päästöjä kuin paljon korjaamista vaativat. Korjausrakentaminen ja sekä mahdollisesti purku ja materiaalien kierrätys aiheuttavat ympäristöpäästöjä, mutta yleisesti ottaen korjaaminen tuottaa niitä vähemmän. Oma osa-alueensa on toiminnallinen kestävyys, eli rakennuksen muuntuminen kohtuullisilla toimenpiteillä tarpeiden muuttuessa.
Esteettinen kestävyys tarkoittaa, että rakennus säilyy myös esteettisesti arvioituna laadukkaana pitkällä aikavälillä. Tämän arviointi on hankalaa, koska voimme tehdä valintoja ainoastaan tämänhetkisen tiedon valossa, emmekä voi ennustaa arvojen muuttumista. Alan keskusteluissa ratkaisuna esitetään, että kestävyyden näkökulmasta tehdyt järkevät ratkaisut tuottaisivat myös esteettistä kestävyyttä. Erilaisten tapausesimerkkien valossa esitän, miten esteettisyyden ja kestävyyden arvot toteutuvat.
Miten korjaaminen tuhoaa autenttisuuden?
Helena Teräväinen, TkT, arkkitehti SAFA
Valtion patruunatehdas perustettiin Lapualle 1923 ja se toimi kaupungin keskustassa aina 1990-luvun alkuun asti, jolloin kaupunki osti vanhan alueen ja avusti uuden tehtaan rakentamisessa etäämmäksi.
Patruunatehtaan alue muutettiin monivaiheisessa prosessissa kulttuurikeskukseksi. Kaupunki aloitti suunnittelun dokumentoinnilla ja arvottamisella, koska aluetta ei ollut edes mainittu missään kulttuuri- tai teollisuushistoriallisissa luetteloissa. Vuodesta 2009 Vanha Paukku on valtakunnallisesti arvokkaana RKY -listalla, ja asemakaavassa on säilytettävät rakennukset.
Kaupunki on yrittänyt 2000-luvulla purkaa suojeltavan (SR) puisen Ruokalan, ja rakennuksen kunnossapito täysin laiminlyöty.
Tällä hetkellä Vanhan Paukun alueella on tekeillä asemakaavanmuutos, jossa Ruokalan suojelumääräys halutaan poistaa. Rakennuksen kunnosta on esitetty vuosien aikana useita kartoituksia, ja nyt sen väitetään olevan niin huonossa kunnossa, ettei korjaaminen olisi enää edes mahdollista. Rakennus on 1920-luvulla arkkitehti Onni Tarjanteen suunnittelema (hän oli valtion arkkitehti). Keskusteluissa on esitetty purkamisen perusteena mm. se, että rakennus ei ole hirsirunkoinen vaan rankorakenteinen, mikä tosin edusti uudempaa rakennustekniikkaa 1920-luvulla.
Asemakaavanmuutosluonnoksessa Ruokalaa ei säilytettäisi, vaan sen tilalle kohtisuoraan ehdotetaan siirrettäväksi lähes saman ikäinen ja samankokoinen hirsirakennus Keskuskoulun pihasta. Koulukeskus on määritelty seudullisesti merkittäväksi kulttuuriympäristöksi, ja tämä ns. Puukoulu edustaa vanhinta kerrostumaa kohteessa.
Molemmissa kohteissa on menossa asemakaavanmuutos. Viranomaisneuvottelun muistiossa herätti kummastusta alueellisen museon kommentti, että Ruokala on niin huonossa kunnossa, ettei se enää korjaamisen jälkeen olisi autenttinen – eikä siis arvokas ollenkaan.
Lausunto on johdattanut tutkimuskysymykseksi: ”Miten korjaaminen tuhoaa autenttisuuden?” Esityksessä pohdin autenttisuuden eri tulkintoja ja korjaamisen merkitystä alkuperäisyydelle yleensä ja erityisesti tässä kohteessa, joka on monen eri-ikäisen rakennuksen muodostama kokonaisuus ja jonka vahva identiteetti on säilynyt, vaikka käyttötarkoitus on muuttunut ja rakennuksia korjattu.
Asbestipitoiset julkisivumateriaalit rakennetun ympäristön ilmiönä
Katariina Ruuska-Jauhijärvi
Helmikuussa 2022 valmistunut maisterintutkielmani Asbestipitoiset julkisivumateriaalit 1940-1970-luvuilla Suomessa -ilmiön tarkastelu rakennustutkimuksen näkökulmasta käsittelee asbestipitoisia julkisivumateriaaleja sekä pohtii niiden merkitystä ja tulevaisuutta suomalaisessa rakennetussa ympäristössä. Maisterintutkielma kuuluu Jyväskylän yliopiston Kulttuuriympäristön tutkimuksen maisterikoulutuksen (KUOMA) opintoihin. Aihe on ajankohtainen ja tuore, sillä kyseessä on vähän dokumentoitu ja tutkittu rakennetun kulttuuriympäristön ilmiö.
Esitän maisterintutkielmassa keinoja miten tutkia ja dokumentoida asbestipitoisia julkisivumateriaaleja. Lisäksi pohdin mitä tekijöitä asbestin käytön taustalta löytyy, ovatko ne kaikki käytännön syitä vai onko ilmiön takana muutakin. Tutkielman punaisena lankana toimii rakennustutkimuksen näkökulma, jonka avulla esitän tutkimusvaihtoehtoja ja arvottamisen malleja, jotka soveltuvat erityisesti asbestipitoisten julkisivumateriaalien tutkimukseen.
Asbestipitoiset julkisivumateriaalit ilmentävät oman aikakautensa rakentamisen ihanteita sekä teknisten että hyvän asumisen mielikuvien osalta. Vaikka materiaalit eivät ole enää arvostettuja, on niiden historia osana suomalaisia rakennettuja ympäristöjä kuitenkin kiistaton. Tulevaisuudessa yhä nuorempien rakennusten tullessa tutkimuskohteiksi, on aiheesta tärkeää olla laaja-alaisempaa tietämystä sekä ymmärrystä.
Työskentelen Kymenlaakson alueellisessa vastuumuseossa korjausrakentamiseen erikoistuneena tutkijana. Työnkuvani liittyy monipuolisesti sekä rakennusperintöön että rakennettuihin ympäristöihin. Kiinnostukseni rakennusten vaarallisia ja haitallisia aineita kohtaan heräsi edellisessä työssäni insinööritoimistossa valmistuttuani asbesti- ja haitta-aineasiantuntijaksi. Aloin kerätä tietoa haitallisten ja vaarallisten aineiden käytöstä kulttuurihistoriallisesti arvokkaissa kohteissa. Hyödynnän maisterintutkielmassani vahvasti tätä monipuolista kenttätyöaineistoani, sillä kartoittaessani ja tutkiessani rakennuksia sain arvokasta tietoa sekä käytännön näkökulmaa aiheeseen.
Maisterintutkielmani toimii avauksena aiheeseen, jota ei ole vielä laajemmin käsitelty kulttuuriperinnön tai rakennustutkimuksen näkökulmasta. Aihe vaatii lisätutkimusta sekä keskustelua. Kaupunkitutkimuksen päivät olisi mielestäni sopiva tilaisuus avata keskustelu ja pohtia yhdessä tätä haasteellista sekä poikkeuksellista rakennetun ympäristön ilmiötä.
Kulttuuriympäristöjen arvottaminen ja ymmärtäminen osana kestävää kehitystä
Liisa Seppänen, Turun yliopisto / Helsingin yliopisto
Monet kestävän kehityksen suunnitelmat ja mallit korostavat pääasiassa ekologisia, taloudellisia ja sosiaalisia ratkaisuja etenkin kaupunkien rakentamisessa ja tulevaisuuden visioissa. Kestävään kaupunkikehitykseen kuuluu kuitenkin myös kulttuurisen kestävyyden ja menneisyyden ulottuvuus. Siihen liittyy olemassa olevan rakennuskannan säilyttäminen ja sen pitkän elinkaaren ja käyttöajan mahdollistaminen, mutta myös (rakennetun) kulttuuriympäristön potentiaalin ymmärtäminen laajemmin osana kestävää, elinvoimaista ja viihtyisää elinympäristöä sekä ihmisten hyvinvointia.
Kestävään kehitykseen liittyvissä keskusteluissa korostetaan usein, että kestävä kehitys on yksilöjen, yhteisöjen ja yhteiskuntien arvovalinta. Kulttuuriympäristöjen ja -perinnön arvottaminen perustuu pitkälti subjektiivisiin mielipiteisiin ja näkemyksiin kohteen kulttuurisesta merkityksestä. Toisaalta myös kulttuuriseen arvottamiseen kytkeytyy kiinteästi taloudellisia, sosiaalisia ja ekologisia näkökulmia, joista etenkin taloudellisten tekijöiden painoarvo näyttäytyy arvokeskustelussa usein kulttuurisia arvoja suurempana, vaikka kulttuuriperintöön liittyvät arvot onkin pyritty usein jo lähtökohtaisesti määrittelemään niin, etteivät ne olisi ristiriidassa yhteiskunnallisten tarpeiden ja tavoitteiden kanssa.
Arvottamiseen liittyy oleellisesti asiantuntijuus eli arvottajilla olevat tiedot, käsitykset ja ymmärrys kyseisestä kohteesta myös laajemmassa kontekstissa niin paikallisella, kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla. Arvottamiseen vaikuttavat myös näkemykset siitä, mitä menneisyydestä ja sen manifestaatioista halutaan muistaa eli millaista kollektiivista muistia ja paikan identiteettiä kulttuurisen ympäristön muovaamisella halutaan rakentaa ja vahvistaa.
Tässä esitelmässä tarkastelen kulttuuriperinnön ja -ympäristöjen arvottamista ja kulttuuriperinnön roolia kestävään kehitykseen liittyvissä arvovalinnoissa. Esimerkkien avulla tuon esille, että kulttuuriseen arvottamiseen pohjautuva strategia voi tukea myös alueen suotuisaa ekologista, sosiaalista ja taloudellista kehitystä. Lisäksi tarkastelen arvottamiseen vaikuttavia tekijöitä muun muassa asiantuntijuuden arvottamisen näkökulmasta.