Aarno Ruusuvuoren Roihuvuoren koulu:
Peruskoulu-uudistus valokuvaaja Matti Saanion kuvaamana
Mikko Lindqvist, Helsingin kaupunginmuseo
Ajankohtainen suojeluteema Helsingissä on arkkitehti Aarno Ruusuvuoren vuosina 1961–1967 suunnitteleman Roihuvuoren ala-asteen koulun peruskorjaus. Roihuvuoren koulurakennuksella on korkea rakennus- ja kulttuurihistoriallinen arvo, ja rakennus tullaan varustamaan rakennussuojelumerkinnöin tulevassa asemakaavassa. Peruskorjauksessa rakennusta on tarkasteltu jo potentiaalisena suojelukohteena, ja restauroinnin tarpeisiin on laadittu joukko rakennusta koskevia tutkimuksia.
Tehdyssä taustatyössä on tullut esille Roihuvuoren koulun asema uusiutuvan kouluarkkitehtuurin avainkohteena, siirryttäessä peruskoulumuotoiseen opetukseen maassamme 1960-luvun jälkipuolella. Peruskoulu-uudistus toi mukanaan myös uudistuksia kouluarkkitehtuurin ihanteisiin tilarakenteen, toiminnallisten ja teknisten piirteiden näkökulmasta. Uudet pedagogiset ja yhteiskunnalliset ihanteet peruskoulusta yhteiskunnan modernisaation osana näkyivät uudistuneen kouluarkkitehtuurin muodoissa.
Esityksessäni tarkastelen Aarno Ruusuvuoren suunnitteleman Roihuvuoren koulun merkitystä kouluarkkitehtuurin murroksessa, sekä niitä piirteitä jotka ovat muuttaneet ja ohjanneet koulun käyttäjien ja toimijoiden asemaa ja suhdetta kouluarkkitehtuurin kentässä. Mitkä olivat koulurakennuksen uudet yhteisölliset merkitykset ja toiminnot? Millä tavoin opetus luokissa, oppilaan ja opettajan suhde muuttui ja kuinka muutokset heijastuivat arkkitehtuuriin? Miten koulun yhteisölliset tilat ja sosiaaliset käytännöt heijastuvat arkkitehtuuriin? Rakennushistoriallisten arvojen muutoksia voidaan tarkastella historiallisten vertailujen luomaa taustaa vasten, sekä siinä tavassa jolla Roihuvuoren koulu esiteltiin ja nähtiin rakennusaikanaan. Esitys kartoittaa Roihuvuoren ala-asteen koulun kantamia kulttuurihistoriallisia arvoja, joita tulevassa peruskorjauksessa tullaan vaalimaan.
**
Vanhus ja hissi: viisi teemaa, kymmenen haastattelua
Timo Kopomaa, Helsingin yliopisto
Seniorimyönteisyyttä ja esteettömyyttä ikääntyvien asumisessa on vahvistanut hissien jälkiasennus vanhoihin taloihin sekä hissillisten talojen uustuotanto. Hissi on osa paikallista palvelujärjestystä, joka tukee ikääntyvän asukkaan kykyjä. Hissin jälkiasennuksessa todentuu kaupunkikumppanuus. Kerrostalo saa uuden inhimillisen kanssakäymisen liittymän ja linkittymisen palvelutuotantoon ja kuluttamiseen. Hissit ovat kollektiivisia asukastiloja, mutta myös siirtymis- ja geronteknologiaa. Artikkelissa kuvataan ikääntyneiden asumista sosiaalitieteellisen toimijaverkkoteorian inspiroimista lähtökohdista. Tutkimuskysymyksemme on, miten ikäihmiset toimivat – tai jättävät toimimatta – henkilöhissien kanssa. Keskeinen lähtökohta on, että ihmisten välisiin suhteisiin liittyvät käytännöt ja kohtaamiset rakentavat palvelujärjestystä, jossa toimijaverkoston vaikuttavat ainekset ovat aina toisiinsa ketjuuntuneita. Hyödynnettävä toimijaverkkoteoria (Actor-Network-Theory, ANT) on tutkimussuuntaus, jossa yhdistyy mikro- ja makrotason tarkastelu. Moniaineksisten ja heterogeenisten aineistojen myötä kuvataan sitä, kuinka materiaalinen maailma ja sosiaalinen maailma ovat kiinteästi toisiinsa sidoksissa.
**
Yksityisen ja julkisen kulttuurisia tulkintoja
Katja Maununaho, Tampereen teknillinen yliopisto
Esityksessä käsitellään sitä miten erilaiset kulttuuritaustat vaikuttavat ihmisten käsitykseen yksityisistä ja julkisista tiloista, rajoista ja niiden käytöstä kaupunkiympäristössä. Esitys liittyy tekeillä olevaan tutkimukseen, jossa käsitellään ja kehitetään asuinalueiden suunnitteluun liittyviä tilallisia strategioita ja tilatyyppejä kulttuurisesti monimuotoisilla kaupunkialueilla. Tutkimuksessa tarkastellaan rinnakkain institutionaalisen tason suunnittelutavoitteita ja paikallisen tason eletyn elämän kokemuksia, tavoitteena paitsi osoittaa vallitsevia ristiriitaisia käsityksiä, niin myös etsiä tulevaisuuden potentiaaleja elävän monikulttuurisen kaupunkitilan kehittämiseksi.
Sekä henkilökohtaiset elämänkokemukset, että eri etnisten ryhmien jakamat kulttuuriset käytännöt ja niihin liittyvät merkitykset vaikuttavat siihen, miten ihmiset tulkitsevat yksityisen ja julkisen tilan fyysisiä ja sosiaalisia rajapintoja ja tiloihin liittyviä käyttömahdollisuuksia kaupunkirakenteessa. Näiden tekijöiden tunnistaminen on olennaista erityisesti kaupunkikehityshankkeissa, joiden tavoitteet liittyvät alueiden sosiaalisen monimuotoisuuden tukemiseen. Rakennetun ympäristön tarjoamat mahdollisuudet voivat
vaikuttaa merkittävästi asukkaiden elämänlaatuun ja sen kautta alueesta muodostuviin mielikuviin. Tilat, jotka mahdollistavat erilaisista kulttuuritaustoista tulevien asukasryhmien yksityisiä yhteisiä ja jaettuja julkisia käyttöjä, sekä positiivista kulttuurien välistä vuorovaikutusta, ovat olennaisia tekijöitä tasa‐arvoisen ja elävän kaupunkikulttuurin kannalta.
**
Kaupungin olemuksen paljastaminen kävelyn keinoin – käytännön metodi
Kati Kivelä, Tampereen teknillinen yliopisto
Kaupunkia on eri aikoina ymmärretty kävelyn avulla eri tavoin: suunnittelija-tutkijat ovat jalkautuneet kaupunkiympäristöihin kohdatakseen niiden käyttäjät, joko kysymyksiä esittääkseen tai seuratakseen käyttäjää kuin behavioristisessa eläinkokeessa. Situationistit taas kapinoivat yhteiskuntarakennetta vastaan harhailemalla fyysisen kaupunkiympäristön ja psyykkisen tietoisuuden rajamailla. Antroposofeille kaupungin kauneus ja todellinen luonne näyttäytyy siellä vaeltaessa ja sitä katsoessa ”tyhjänä silmänä”. Ja kaupungissa kävely kuuluu toki suomalaiseen kaavoitusprosessiinkin.
Oma diplomityöni esitteli lyhyesti näitä eri metodeja. Edellisten lisäksi paneuduttiin erityisesti ranskalaiseen metodiin nimeltään itinéraire. Metodia on kehittänyt 1980-luvulta alkaen ranskalainen sosiologi ja kaupunkitutkija Jean Yves Petiteau. Itinérairen metodi ei pyri määrittelemään paikalle yksiselitteistä olemusta, vaan hyväksyy pluralismin paikan ominaisuutena. Se on käytännön keino katsoa ympäristöä niiden moninaisten referenssimaailmojen kautta, joita paikkaan sitä käyttävien yksilöiden kautta liittyy.
Metodi on itsessään yksinkertainen. Haastateltavan kanssa järjestetään ensin yksinkertainen tapaaminen, jonka aikana ei vielä kävellä, vaan jonka tarkoitus on muodostaa haastattelijan ja haastateltavan välille luottamussuhde. Näin varsinaisen kävelyn tapahtuessa haastateltava on rennompi ja valmiimpi kuljettamaan haastattelijaa. Kävellessä mukana seuraa myös valokuvaaja, ja keskustelu tallennetaan myöhempää litterointia varten. Haastateltavalla on tilanteessa kontrolli: hän päättää aloitusajan ja -paikan, käveltävän reitin ja kävelyn keston. Kun mukanakävely on tehty, haastattelija ja valokuvaaja koostavat nauhoitetusta puheestaja valokuvista dokumentin. Kävely myös sijoitetaan kartalle. Diplomityössäni suoritin kolme kaupunkikävely itinérairea Ranskassa, Nantesin ja Rezénkaupungeissa niitä erottavan Loire-joen rannoilla. Jo kolmen kävelyn perusteella pystyin hahmottamaan karkeasti, millaisena ympäristönä joen rannat voidaan kokea.
**
Kannettava laboratorio – Miten avata suunnittelijan kehotietoisuutta?
Anna-Maija Tuunanen, Tampereen teknillinen yliopisto
”Movement is thus one the principal ways by which we learn the meaning of things and acquire our ever-growing sense of what our world is like.” – Mark Johnson
Esitys liittyy tekeillä olevaan väitöskirjatutkimukseeni: INVISIBLE EXPERIENCE, kehollinen kokemus arkkitehtuurissa. Miten tulla tietoiseksi omasta kokemuksellisesta kehosta, sen suhteesta arkkitehtuuriin, kaupunkitilaan ja luontoon? Miten kokemuksen eri dimensiot; tunteet, aistit, vaistot liittyvät ympäröiviin tiloihin?
Vaikka fenomenologinen arkkitehtuurin tutkimus on käsitellyt kokemuksen ja kehon merkitystä, se ei kuitenkaan ole tarjonnut tutkimusmenetelmiä subjektiivisen kokemuksen tutkimukseen. Sen sijaan Neurofenomenologia antaa työlle teoreettisen viitekehyksen sekä menetelmiä, joita sovellan.
Työ koostuu kannettavista laboratorioista, ”Portable laboratories” eli jokaisen oma keho on tutkimuksen paikka. Sovellamme laboratorioissa neurofenomenologista menetelmää, joka avaa henkilökohtaisen kokemuksen rakenteellista dynamiikkaa. Le Corbusier korosti liikkeen merkitystä arkkitehtuurille. Hänelle ensisijainen oli näköaisti eli mitä liikkuva ihminen havainnoi. Kannettavissa laboratoriossa, joista esittelen kaksi, siirrämme huomiomme liikkuvan kehon kautta, näön sijasta, muihin aisteihin. Koko tutkimuksen tarkoitus on löytää menetelmiä, miten voimme kehittää käytännön taitoja tullaksemme tietoisemmaksi kehollisen kokemuksen ulottuvuuksista ja merkityksistä suunnitteluun. Kyse on intuitiivisen tiedon hankinnasta. Tämä on tietoa, jota ei voi lukea kirjoista, vaan suunnittelijan on hankittava sitä itse avaamalla omaa kehonkuvaansa.
**
Ihmisläheinen mittakaava ja sen tuomat ongelmat Joensuun ruutukaavan suunnittelussa 1960-ja 1980-luvuilla
Pekka Piiparinen, Itä-Suomen yliopisto
1960-luvun puolivälistä 1980-luvun alkuun suuri osa Joensuun kaupungin ruutukaava-alueesta suunniteltiin modernismin periaatteilla pääasiassa joko yhden tai useamman korttelin kokonaisuuksina. Eräs suunnittelun johtavista ajatuksista oli, että kaupungin keskusta-alue tuli rakentaa ihmisläheisesti ja inhimillisesti koettavaksi. Kaupunkirakenteellisesti tämä ilmeni muun muassa rakennuskannan mataluutena verrattuna moneen muuhun suomalaiseen kasvavaan kaupunkikeskustaan. Joensuussa sekä ruutukaava-alueen korttelit että asuinrakennukset suunniteltiin toimivaksi siten, että niissä pyrittiin ottamaan huomioon eri-ikäiset ja erilaisissa asemissa asuvat ihmiset. Esimerkiksi rakennuksista tuli olla näköyhteys kortteleiden sisäpihoilla leikkiviin lapsiin.
Myöhemmin ajanjakson suunnittelu aiheutti paljon kritiikkiä ennen kaikkea sen tuottamaa kaupunkikuvaa kohtaan. Myös kortteleiden ja rakennusten toiminnallisuus ei toteutunut täysin alkuperäisten ideoiden mukaisesti. Näin ”ihmisläheinen” suunnittelupata toi myöhemmälle ruutukaavan suunnittelulle uusia haasteita, kuten hissien rakentamistoimet alueen vanhoihin 3-4-kerroksisiin asuintaloihin.