Leikki kehollisena tietämisenä. Esikoululaiset Pikku Kakkosen puistoa suunnittelemassa
Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen ja Markus Laine, Tampereen yliopisto
Lasten ja nuorten osallistumiseen keskittyvä suunnitteluteoria kohdentuu harvoin keholliseen tietämiseen. Tämä kehollinen tieto on keskeisestä lasten ja nuorten eletyssä arjessa sekä tilallisten ja sosiaalisten kokemusten syntymisessä. Esityksessä pohdimme esikoululaisikäisten lasten kehollista tietoa, joka on karttunut heille elämällä, ”olemalla” ja leikkien. Tarkastelemme erityisesti Tampereen kaupungin ydinkeskustassa sijaitsevan Pikku Kakkosen puiston uudistamisprosessia, jonka keskiöön olemme rajanneet erilaisista tietämisen tavoista johtuvat käännökset (translation). Samalla huomiomme kiinnittyy lapsille ja nuorille ominaisiin tapoihin ja kykyihin luoda tietoa sekä niihin haasteisiin, joita tämän tiedon hyödyntäminen vaatii kaupunkisuunnittelussa.
Suunnittelun aikuiskeskeisyys, lasten kahtalainen asema ihmisinä (human being) ja tulemisen tilassa olevina ihmisinä (human becoming) ohjaavat monia nykyisiä osallisuuskäytäntöjä. Tästä syystä suunnittelun tiedontarpeet ja lasten eletty kehollinen ymmärrys kohtaavat puutteellisesti. Kokemuksemme mukaan erilaiset tietämisen tavat voidaan tehdä näkyviksi muun muassa visuaalista metodologiaa käyttäen. Esityksemme perustuu useisiin empiirisiin aineistoihin. Ensiksi lapset kertoivat meille leikkipuistosuunnitelmistaan piirustustensa pohjalta. Toiseksi käytimme Pikku Kakkosen puiston suunnittelijan haastattelussa havaintomateriaalina näitä lasten piirustuksia ja puiston varsinaisia suunnitelmia. Kolmanneksi, kun puisto valmistui syksyllä 2013, videokuvasimme kahtena eri kertana lasten leikkejä puistossa. Neljänneksi, lapset tekivät ensikäyntiensä jälkeen kokemuksiinsa perustuvat piirustukset Pikku Kakkosen puistosta, joissa he kuvaavat ilonaiheitaan ja pettymyksiään. Analysoimalla lasten tapaa tuottaa ymmärrystä leikkien, osoitamme, miten lasten tietämisen ja toimimisen tapa voidaan kääntää paremmin suunnittelun käytäntöihin ja päinvastoin.
**
Turistikierrosten poliittinen maantiede Jerusalemissa
Taina Renkonen, Tampereen yliopisto
Opastetut turistikierrokset ovat suosittu tapa tutustua matkakohteeseen, sillä ne kiteyttävät kohteen historian ja maantieteen helposti kulutettaviksi matkailutuotteiksi. Tutkimusasetelmassani ne kuitenkin kohoavat pelkistä kaupallisista tuotteista tehokkaiksi identiteettipoliittisiksi välineiksi. Esityksessäni tarkastelen, kuinka identiteetit, rajat ja muisti rakentuvat Jerusalemissa järjestetyillä opastetuilla kävelykierroksilla oppaiden narratiivien, ympäröivän maiseman ja kehollisten koreografioiden välityksellä. Näkökulmani nojautuu kriittiseen geopolitiikkaan, kulttuurimaantieteelliseen maisematutkimukseen ja kriittiseen matkailututkimukseen. Jerusalem on erityisen kiinnostava kohde kierrosten tarkastelulle identiteettipoliittisesta perspektiivistä, sillä se on paitsi kolmen maailmanuskonnon pyhä kaupunki, myös Israelin ja palestiinalaisten välisen pitkittyneen kansallisen konfliktin episentrumi. Etnografisen menetelmän, osallistuvan havainnoinnin, avulla keräämässäni aineistossani ovat edustettuina sekä yhteiskuntajärjestystä ylläpitävä virallinen matkailusektori että samaista maailmankuvaa murtamaan pyrkivä, kierroksillaan vastarinnan maantiedettä luova epävirallinen, kansalaisyhteiskunnasta kumpuava sektori. Esitykseni osoittaa, kuinka eri lähtökohdista tuotetut kävelykierrokset loivat samaa ”kaupunkinäyttämöä” hyödyntämällä varsin erilaisiin geopoliittisiin diskursseihin pohjautuvia esityksiä. Opastetut kävelykierrokset voivat siten palvella vallitsevat hallintasuhteet luonnollistavina nationalismin välineinä, mutta toisaalta niiden avulla voidaan myös paljastaa ja vastustaa kolonialistista maantiedettä ja sen seurauksia.
**
Leiri, keskus ja keho: näkökulmia poliittiseen toimijuuteen ja tilaan
Eeva Puumala ja Anitta Kynsilehto, Tampereen yliopisto
Tässä paperissa tarkastellaan marginalisoitujen kehojen – turvapaikanhakijat ja paperittomat – poliittista toimijuutta. Keskeisenä intressinä on, miten monin tavoin hyvin ahtaaseen asemaan paikannetut kehot luovivat poliittisten prosessien ja instituutioiden seassa ylittäen niihin kohdistuvia rajoituksia ja rajoitteita. Analyysimme pohjautuu empiiriseen aineistoon, jonka valossa on mahdollista lukea kriittisesti myös teoreettisia keskusteluja poliittisesta toimijuudesta ja tilasta sekä esittää hieman toisenlaisia tulkintoja aihepiiristä. Miten kehon poliittisuus ja niihin kohdistettu politiikka purkautuvat turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksissa sekä dokumentoimattomien muuttajien luomissa epävirallisissa leireissä? Millä tavoin marginaalisuus ja paikattomuus ruumiillistuvat näissä paikoissa? Entä millaisia yhteyksiä ja toimijuuksia niissä muodostuu ja millaisia suhteita ne rakentavat eri kehojen välille? Näihin kysymyksiin pureutumalla paperimme luonnostelee useita erilaisia kehollisen vastarinnan muotoja, jotka murtavat ajatuksen saumattomasta muuttoliikkeiden hallinnasta ja turvapaikkaprosesseista.
**
Keho, tila ja poliittinen toimijuus työssä: Muuttoliikenäkökulma
Tiina Vaittinen, Tampereen yliopisto
Tarve tehdä työtä ja ansaita rahaa elääkseen näyttelee isoa roolia lähes kaikkien ihmisten elämässä. Maahanmuuttajien kohdalla mahdolliset työt ja työlle osoitetut tilat kuitenkin määritellään ensisijaisesti oleskeluluvan perusteella. Hallinnon käytännöissä, laissa sekä julkisessa keskustelussa maahanmuuttajaryhmät yleensä jaotellaankin erilaisiin hierarkkisiin ryhmiin, joissa virallisesti tunnustettu työperusteinen muutto koetaan hyväksytymmäksi ja kansallisia rajoja vähemmän uhkaavaksi. Tässä järjestyksessä jotkut kehot esitetään – ja nähdään – haluttuina ”työtä tekevinä siirtolaisina” kun taas toisilta puuttuu oikeus ja/tai mahdollisuus (lailliseen) työhön, sen vuoksi että he ovat ”vääränlaisia” siirtolaisia. Kategorisoinnit järjestävät myös kaupunkitilaa, jakaen sitä eri tavoin tunnustetuiksi ja arvostetuiksi, näkyviksi ja näkymättömiksi ”siirtolaisten työpaikoiksi”. Erityisesti siirtolaisten kohdalla (kaupungistuneesta?) työstä muodostuukin politisoitunut tila, joka määrittyy paitsi hallinnan myös vastarinnan kautta. Haastaen työperusteisen muuton hallinnollisia rajoja, tässä esityksessä teorisoidaan työtä kehollisen vastarinnan tilana.
**
“Hautojärven edessä en itkenyt!”: Aika-tilallinen tapahtuma vastarintana ja politiikan edellytyksenä
Tarja Väyrynen, Tampereen yliopisto
Kun 80-vuotias Kaisu Lehtimäki kertoi tarinansa vuonna 1944 tapahtuneesta paostaan Suomesta saksalaisten sotajoukkojen mukana Saksaan Virpi Suutarin Auf Wiedersehen Finnland (2010) dokumenttielokuvassa ja aamutelevision haastattelussa, synnytti hänen esiintymisensä aika-tilallisen tapahtuman (Jacques Ranciére), joka haastoi kansakunnan temporaalisen järjestyksen. Hänen kehostaan tuli pinta, joka ilmensi aikaa kestona (Henri Bergson) ja joka asettui agonistiseen suhteeseen Suomen sodanjälkeisen virallisen historiakirjoituksen ja sen lineaarisen ja teleologisen aikakäsityksen kanssa. Hänen kehonsa tuli näkyväksi ja otti sille kuuluvan äänen ja siirtyi näin ollen tilaan, jossa sen ei olisi tullut olla. Kaisu paljasti kansallisen identiteetin halkeamia tekemällä näkyväksi siellä olevan episteemisen väkivallan, joka oli vaientanut hänet ja sulkenut hänet pois osallisuudesta kansakuntaan. Tässä paperissa tarkastellaan Kaisun esiintymisen avulla, miten keho ja sen synnyttämä aika-tilallinen tapahtuma voi tuoda poliittisen eli häirinnän ja vastarinnan kansakunnan keskiöön.